Tässä pilottihankkeessa olemme antaneet paljon painoarvoa ja aikaa sille, miten lähestymme tai miten todistamme katsojina esittävän taiteen teosta. Miten olla läsnä taiteelle tai miten olla taiteen äärellä jollakin tuoreemmalla tai kokonaisvaltaisemmalla tavalla kuin analyyttisella ja kriittisellä kehomieli yhtälöllä? Miten olla arvioimatta koettua teosta hyvä-huono, tai tästä pidin - tästä en -akselilla? Näiden kysymysten äärellä löysimme todistavan katsojuuden.

 

Meditatiivisen lämmittelyn jälkeen todistava katsoja on läsnä taideteoksen äärellä pehmein silmin ja lämpimin sydämin. Todistava katsoja havainnoi, mutta ei koe tarvetta arvioida, tai hakea merkityksiä havainnoilleen persoonakehyksensä kautta. Saattaa kuulostaa tylsältä, helpolta, tai kukkahattutätitouhulta. Mutta sitä se ei ole.

 

Kuljemme usein arkeamme läpi suoritusmoodilla, jähmettyneinä, tulosorientoituneina ja persoonamme tarinaan vahvasti samaistuneina. Välttelemme todellisia kohtaamisia sitä, että tunnemme oikeasti jotakin joka vavahduttaa meitä, jotakin joka muuttaa pysyvästi elämämme suuntaa. Välttelemme julkista liikuttumista. Välttelemme ylipäätään tuntemista, koska pelkäämme, että jos alamme tuntea saattaa jo vuosia rakennettu ja tarkoin vartioitu tunteiden pato repeytyä auki, emmekä pysty kontrolloimaan itseämme. Yhtä lailla välttelemme virheitä ja konflikteja. Toiset meistä kontrolloivat jopa omaa hengitystään pienemmäksi sosiaalisissa tilanteissa, jotta pysyisivät mahdollisimman näkymättöminä, tai etteivät vaan veisi liikaa tilaa. Jos ja kun elämme enemmän tai vähemmän edellä kuvattua tunneahdettua, persoonakehykseemme nojaavaa elämää, on minusta relevanttia kysyä:

 

Miten tällaisesta tilasta käsin voimme kohdata jotakin niin elävää, kuin taideteoksen?

 

Vastaus on helppo. Emme mitenkään. Emme ainakaan autenttisesti, emmekä kokonaisvaltaisesti. Edellä kuvatusta tilasta käsin haluamme kuluttaa viihdettä. Haluamme viihteen avulla kellua turvallisesti pinnalla, koska emme ole valmiit sukeltamaan. Taide-elämys puolestaan on aina hyppy tuntemattomaan. Se on sukellus tyhjään. Taidekokemus saattaa nostaa pintaan epämiellyttäviä sekä epämääräisiä tunteita. Se saattaa imaista katsoja/todistaja/kokijan johonkin itselle täysin tuntemattomaan ulottuvuuteen, mikä saattaa tuntua arveluttavalta, ahdistavalta tai ärsyttävältä. Se saattaa viedä matkalle, jonka aikana tehdään päätös avioerosta, muutosta ulkomaille tai halusta vihdoin selvittää parhaan ystävättären kanssa auki puhumattomat asiat. Taidekokemus vavahduttaa. Taidekokemus avaa uusia näkökulmia. Kuljettaa ja laajentaa persoonamme kehyksiin taipunutta kehomieltä. Taidekokemus on yhteisesti jaettavissa oleva aarre, jonka ääret kutsuvat ja avautuvat parhaiten silloin kun katsojina uskallamme asettua sen äärelle tyhjinä, ilman ennakko-odotuksia, ilman ennakkotietämystä, ilman persoonamme tarinaa (poliittista suuntausta, arvomaailmaa, uskontokuntaa, sukupuolta…)

 

Miten sitten sulattaa katsojan jää virtaavaksi vedeksi ja luoda tilaa todistavalle katsojuudelle?

 

Vastaus on jälleen helppo. Jos haluat, että jää sulaa, on sitä lämmitettävä.

 

Miten?

 

Kaikkein yksinkertaisin ja tehokkain menetelmä tai tapa on tuoda katsoja tähän hetkeen. Kulkea katsojuuteen oman tämänhetkisen todellisuuden kautta. Helpointa on lähteä liikkeelle päivän aikana sattuneista tapahtumista, jotta niistä voi päästää irti. Sen jälkeen on hyvä keskittyä hengitykseen. Palauttaa ihminen oman hengityksen kautta varovasti kosketukseen oman kehon aistimusten kanssa. Voidaan yksinkertaisesti hengittää kevyesti silmät kiinni sydänkeskukseen. Hengityksen helpottamiseksi voidaan kädet asettaa sydänkeskuksen päälle. Joskus jo tämä on riittävästi. Ihminen saattaa alkaa itkeä, tai nauraa. Jotakin vapautuu. Yleensä tästä kuitenkin jatketaan pidemmälle. Mitä todella tunnen juuri nyt…entä jos astun askeleen eteenpäin ja menen vähän syvemmälle tuohon tunteeseen, mitä löydän täältä.

 

Oma kokemukseni on se, että kaikkein haastavinta on toimia ja toteutua rehellisesti ja autenttisesti juuri tässä hetkessä. Tämä havainto koskee itseäni ohjaajana ja ihmisenä sekä yhtä lailla ryhmää, ja sen jäseniä jonka kanssa toimin.

 

Todistavaa katsojuutta me olemme lähestyneet tämän hankkeen aikana erilaisten meditatiivisten-, hengitys-, kehollisten-, tunteita avaavien- sekä rentouttavien harjoitteiden kautta. Emme ole yhtäkään hankkeen aikana nähtyä teosta kohdanneet täysin lämmittelemättä. Ajattelen yleisesti, että esittävän taiteen kokijuutta, tai vastaan otettavuutta palvelisi loistavasti lyhyt, vaikka vain kymmenen minuutin rauhoittuminen ohjatusti ennen esitystä. Näin voisi kollektiivisesti ikään kuin nollata päivän aikana tapahtuneet sattumukset tai tuohtumukset, rauhoittua, tulla ohjatusti takaisin kehoonsa, juurtua ja olla valmis altistumaan juuri tälle hetkelle, taideteokselle. Näin taiteelle syntyy todellinen mahdollisuus lävistää kokijansa.

 

Tämän hankkeen aikana olen törmännyt useita kertoja katsojakokemukseen, joka lähtee siitä, että ymmärsinkö minä nyt oikein mitä taiteilija tahtoo tällä teoksella sanoa. Ikään kuin taide olisi taiteilijan, tai taitelijoiden luoma palapeli tai arvoitus, jonka ratkaisemalla oikein saa katsoja kukan vihkoon ja lopulta vielä plussan täydellisen kympin suorituksen päälle. Tämä on äärimmäisen yleinen katsojakokemus. Ja tälle pitäisi minusta tehdä jotakin. Mikä taidekasvatuksessamme on mennyt pieleen, jos taidettakin voi kokea vain oikein tai väärin? Että olisi olemassa jokin oikea tulkinta, joka sulkee kaikki muut tulkinnat vääriksi.

 

Miten saisimme luotua Suomeen sellaisen esittävän taiteen ympäristön, jossa arvostettaisiin katsojakokemusta sellaisenaan? On kerta kaikkiaan hengästyttävä ajatus, että esittävän taiteen teos olisi ikään kuin ristisanatehtävä, tai ylipäätään suoritus, jonka voi tehdä joko oikein tai väärin. Eikö taiteen kuuluisi olla juuri se avaimen reikä joka parhaimmillaan avaa katsojalleen aivan uuden maailman, tai herättää ahaa reaktion, tai vastareaktion. Lähes mitä vain muuta kuin ajatuksen siitä, että: ”Ymmärsinkö minä tämän nyt oikein?”

 

”Aiemmin koin joskus tarvetta päteä osuvilla tulkinnoilla ja terävillä huomioilla. Olin kuin lähetyssaarnaaja, joka yrittää saada oman totuutensa pakaniin juurtumaan. Miten turhalta se tuntuukaan. Kun olen ottanut itselleni vallan yksilöllisenä kokijana/katsojana, olen samalla vapauttanut itseni tulkinnan välttämättömyydestä. Jos katsojalle annetaan valta kokea katsomansa omaehtoisesti vailla mitään virallista totuutta kokemuksesta, niin katsojalla on samalla valta olla tulkitsematta. Hän voi katsoa kokien, eikä hänen tarvitse herättää mieleensä kysymystä, mitä tämä kaikki merkitsee. Itse olen kokenut antoisampana ne kerrat, kun olen tietoisesti väistellyt merkityksenhakua. Huomaan että silloin teos jää sisälleni pidemmäksi aikaa synnyttämään uusia juonteita.”

-Heli Kärkkäinen, Yhteisöteatteriryhmä Aikuiset naiset ja Petri-

"Olen oppinut tämän prosessin aikana, että EI ole kahta samanlaista katsoja kokemusta. Jokaisella on omansa, niissä voi toki olla yhteneväisyyksiä ja kohtaamisia. Lopulta jokainen peilaa esitystä/taidetta itseensä, kokemuksiinsa ja sieluunsa. Mielenkiintoista on miten erilaisiin asioihin ja yksityiskohtiin eri ihmiset kiinnittävät huomiota. Niinpä kysynkin itseltäni: Minkä verran painoarvoa on arvostelulla ja kriitikon mielipiteellä?"
-Piritta Kallio, Yhteisöteatteriryhmä Aikuiset naiset ja Petri-

"Minun kokemukseni on tärkeä! On turhaa miettiä mitä taiteilija haluaa tällä ilmaista. Luota omaan kokemukseen. Se että yleisö näkee ensin esityksen ja sen jälkeen katsojakommentin antaa yleisölle vertailukohtia omaan katsojaprosessiin."
-Jaana Hummasti, Yhteisöteatteriryhmä Aikuiset naiset ja Petri-